Syrjäytyneet nuoret Pohjolassa

Pohjoismaiden valtionjohtajien ajatus hyvinvointivaltiosta on Pohjolassa melko samankaltainen yhteisesti. Ajatus on ollut, että luodaan puitteet ja edellytykset katkaista nuorten syrjäytymiskierre jo varhaisessa vaiheessa. Tähän liittyy mm. hyvä opetus kaikille, että myös niiden perheiden lapset, joissa vanhemmilla itsellään on ongelmia tai ovat syrjäytyneitä saisivat saman mahdollisuuden kuin kaikki muutkin.

Syrjäytyminen kuullostaa sanana hämäävältä, mutta kysehän on pohjimmiltaan vain ilmiöstä missä valtion johto toisensa jälkeen on epäonnistunut työllisyyspolitiikassa maassamme.

Jos työikäiselle ja -kuntoiselle ihmiselle ei ole työtä tarjolla, jolla elättää itsensä ja mahdollisesti myös perheensä, jää hän väistämättä jossain vaiheessa yhteiskunnan ulkopuolelle ainakin hetkellisesti.
Kun tippuu kyydistä syrjään alkaa katkeruus usein kalvamaan. Silloin tulee helpommin myös kuvioihin mukaa päihteet ja rikollisuus.

Suomen vanhassa agraariyhteiskunnassa riitti yleensä jokaiselle hommia ihan eri tavalla, koska särvin piti saada pelloilta pöytään. Useimmiten se tehtiin myös pelkästään käsipelinä, jolloin riittävä työvoima oli keskeisessä asemassa. Se, että toimii osana yhteisöä saa ihmisen kokemaan itsensä tarpeelliseksi ja merkitykselliseksi, vaikka kyse oliskin vain perunoiden kuokkimisesta mullan uumeinista.

Nykyisellään asetelma on etenkin 1990-luvulta alkaen muuttunut niin, että puheet ovat olleet pikemminkin työllisyystavoitteissa eikä niinkään enää työvoimassa.
Tämä ilmiö ei ole syrjäytyneiden ihmisten tai nuorten syytä, vaan pitkään samankaltaisena jatkuneesta talouspolitiikaasta johtuvaa. Hallitus toisensa jälkeen on epäonnistunut tehtävässään tältä osin ja se näkyy ihan eri tilastoissa, kuin mihin ovat tottuneet tujoittelemaan. Se näkyy mm. ruoka-apujonojen pidentymisenä, päihteiden käytön lisääntymisenä, masentuneisuuden lisääntymisenä, kasvaneina itsemurhatilastoina, jne.

Kun puhutaan syrjäytyneistä ihmisistä, niin nuorista kuin aikuisista, mahtuu joukkoon kantasuomalaisten lisäksi myös eri puolilta maailmaa Suomeen asettuneita siirtotyöläisiä. Heistä on ajan kanssa monista tullut pysyvä osa suomalaista yhteiskuntaa. Siirtotyöläisiä on aina ollut liikkeellä ja usein kyse on ihmistä, jotka viipyvät vain hetken keräten ansioita palatakseen sitten takaisin omiensa pariin. Jotkut kuitenkin asettuvat maahan pysyvästi ja myös he ovat riippuvaisia niistä työpaikkoista, että eivät syrjäytyisi. Ovat siis ihan samassa veneessä kuin kantasuomalaiset. Lukemattomia suomalaisia on myös käynyt välillä muualla tienaamassa ansioita itselleen. Jotkut ovat jääneet sille tielle ja jotkut ovat tulleet takaisin kotimaahan.

Nykyinen ylikuumentunut keskustelu syrjäytyneistä ihmisistä, joka yhdistetään etenkin Ruotsin huonoon turvallisuustilanteeseen ghettoutuvilla alueilla on saanut mitä ihmeellisimpiä perusteluja ja selittelyjä ilmiön juurisyistä.

Jos ei ole töitä, syrjäytyy. Jos otetaan vastaan liikaa siirtotyöläisiä, ei heille yksinkertaisesti silloin ole töitä tarjolla.

Turvapaikanhakijat eivät ole siirtotyöläisiä. He ovat turvapaikanhakijoita.

Ero turvapaikanhakijan ja siirtotyöläisen välillä on se, että toisesta tulee veronmaksaja maassaoloajan osalta. Toisesta sitävastoin tulee verovaroin elätettävä henkilö, joka ei tule integroitumaan yhteiskuntaan.

Integroituminen yhteiskuntaan vaatii osallistumista yhteiskuntaan. Työnteolla osallistutaan yhteiskuntaan. Työnteko opettaa sen tarvittavan vastuullisuuden jokaiselle yksilölle osana yhteiskuntaa. Kotona maleksiminen perusterveen ja työkykyisen ihmisen kohdalla opettaa laiskasi. Työhaluisille ihmisille työn puuttuminen kasvattaa helposti katkeruutta ansioiden jäädessä saamatta.