Lentsu – Tarina suomalaisten räkätaudista

Veikko Huovinen kirjoitti Lentsun vuonna 1978. Tarinassa nivoutuu yhteen yhden suomalaisen pikkukylän talvinen influenssa, elämän ihanuus ja ankeus, sekä maan tavaksi muodostunut poliittinen suhmurointi yhteen yksien kansien väliin humoristisesti ja osuvasti. Vielä nyt yli 40 vuotta myöhemmin tarina on yhtä ajankohtainen kuin silloin. Tietty muuttumattomuus paistaa menneisyyden tarinasta. Sama kansa – Samat haasteet korkeita veroja myöten.

Tarina sijoittuu 1970-luvun lamakaudelle, jolloin Suomesta muutti paljon ihmisiä pois työn perässä. Siitä huolimatta verot olivat korkealla, yrittäjiä rankaistiin valtion toimesta kovalla kädellä kaikenlaisilla lisäveroilla ja työläiset vaativat oloihinsa tyytymättöminä lisää palkkaa. Kommunistit ja AY-liikkeiden johtohahmot olivat ahkeria pelaamaan lakkokorttia joka keväiseksi traditioksi asti. Liikepankit olivat ahtaalla, kun kilpailu säästöpankkien kanssa koveni koko aika. Poliittista suhmurointia oli joka puolella ja väkeä palkattiin virkoihin lähinnä, jos sattui löytymään sopiva puoluekirja takataskusta.

Näissä merkeissä pienen pieni ja kovin terhakka virus löysi eräänä talvipäivänä suomalaisen sitkeän korpijätkän, pientilallisen jossain syvällä Suomen maaseudulla ja asettui tyytyväisenä taloon, ts. sieraimiin. Tästä alkoi pikku viruksen riemukas voittokulku nenästä toiseen pienessä maalaiskylässä, josta se lopulta keksi oivallisen kyyditsijän eräästä kommunistista ja asekauppiaasta päästä suureen maailmaan. Näin virus pääsi ikionnellisena valloittamaan maailmaa Euroopan kautta lopulta aina Afrikkaan asti.

Tarina on samalla hieno peili sen aikaiseen suomalaiseen kyläkulttuuriin, joka elää murrosvaihetta kiihtyvän kaupungistumisen keskellä. Elämä ei tunnu helpolta ja se suomalainen tapa suhtautua maailmanmenoon saa myös osuvan kuvauksen niin hyvässä kuin pahassa. Kirjaa lukiessa tulee tietynlainen ajattomuuden tai pysähtyneisyyden vaikutelma, kun vertaa silloista aikaa nykyisyyteen. Tuntuu, että varsin vähän on tosiasiassa muuttunut. Sama suhmurointi ja oman edun tavoittelu jatkuu. Poliitikkomme näkyvät tekevän edelleenkin yhtä huonoja päätöksiä kansan kannalta kuin silloin.

Tarinan lopussa kourallinen hiljaisempaa ja luonnonmukaisempaa elämänmenoa arvostavaa vanhaa sotaveteraania ja korpijätkää viettävät aikaa, jossain eräkämpällä pohtien syntyjä syviä toistensa seurasta nauttien. He miettivät minkälainen olisi se parempi tulevaisuus, josta he niin haaveilevat. Kulttuurimarxismin etenemisen tunnistaa näistä pohdinnoista, vaikka sitä ei sanana silloin tunnettukaan. Näissä tunnelmissa he muistelevat tarinassa monenlaista, myös erään teräväsanaisen miehen lausumia:
”Itse en usko ihmisjumaliin. En selitä nykytilannetta yhden miehen ylivoimaisella etevyydellä, vaan monien miesten ja naisten kansalaisrohkeuden puutteella.”

Veikko Huovisen humoristinen ja elämänmakuinen kerronta ja hyvä aikalaistuntemus saa nykymenon näyttämään kiihtyvän digitalisaation ja massiivisen informaatiotulvan keskellä lähinnä myrskyltä vesilasissa.