Mistä kansa oikein äänesti vuonna 1994 EU-jäsenyyden neuvoa-antavassa kansanäänestyksessä?

Valtion johto kävi vuonna 1994 neuvotteluja Suomen liittämisestä Euroopan unioniin ja allekirjoittivat siitä sopimuksen silloisten jäsenvaltioiden kanssa, jonka pohjalta kansan tuli sitten päätellä onko se sellainen johon halutaan mukaan, kertoa kantansa neuvoa-antavassa kansanäänestyksessä. Valtioneuvosto informoi kansalaisia sopimuksen sisällöstä, jotta asiaan olisi saatu selvyys että mistä silloin oli tarkoitus äänestää.

Ohessa silloisen valtioneuvoston tiedote sopimuksen sisällöstä kansalaisille:

Valtioneuvoston tiedote Euroopan unionin jäsenyydestä

Suomi ja Euroopan unionin (EU) jäsenvaltiot ovat 24.6.1994 allekirjoittaneet sopimuksen, jonka mukaan Suomi liittyy EU:n jäseneksi 1.1.1995. Suomen lisäksi Itävalta, Norja ja Ruotsi ovat allekirjoittaneet liittymissopimuksen.

Suomessa järjestetään EU-jäsenyydestä neuvoa-antava kansanäänestys 16.10.1994. Kansalaisilta kysytään, tuleeko Suomen liittyä Euroopan unionin jäseneksi neuvotellun sopimuksen (liittymissopimuksen) mukaisesti. Lopullisen päätöksen Suomen jäsenyydestä EU:ssa tekee eduskunta.

Euroopan unioni

EU:n jäsenmaat ovat itsenäisiä ja täysivaltaisia valtioita, jotka ovat vapaaehtoisesti päättäneet eräissä kysymyksissä harjoittaa toimivaltaansa yhteisesti.

Jäsenenä Suomi tulee osallistumaan yhteiseen päätöksentekoon EU:n toimielimissä: Euroopan parlamentissa, Eurooppa-neuvostossa (EU:n huippukokous), neuvostossa, komissiossa ja tuomioistuimessa. Euroopan parlamentissa Suomella tulee olemaan 16 edustajaa 641 edustajasta ja neuvostossa 3 ääntä 90 äänestä.

Unionissa on kolme osaa: Euroopan yhteisöt, yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka sekä yhteistyö oikeus- ja sisäasiossa.

Euroopan yhteisöt

EU tavoittelee kestävää ja tasapainoista kehitystä. EU haluaa kohottaa kansalaisten elintasoa ja elämisen laatua sekä parantaa kuluttajien suojaa ja ympäristön suojelua.

EU:n sisämarkkinoilla työvoima, tavarat, palvelut ja pääomat liikkuvat vapaasti jäsenvaltioiden rajojen yli. Markkinoiden toimintaa haittaavat esteet pyritään poistamaan. EU soveltaa yhtenäisiä tulleja ulkopuolisiin maihin nähden ja sillä on yhteinen kauppapolitiikka. Välillisen verotuksen järjestelmät yhtenäistetään.

EU:lla on yhteinen maatalouspolitiikka. Se ei sellaisenaan ota huomioon pohjoisen maatalouden erityisolosuhteita eikä turvaa elintarviketaloutemme toimintaedellytyksiä. Siksi olennainen osa liittymisratkaisua on, että maataloutta tuetaan Suomessa jäsenyyden oloissa EU:n yhteisistä rahoista ja valtion budjetista.

Alueiden välisiä kehityseroja kavennetaan tukemalla erilaisia alue- ja rakennepoliittisia hankkeita sekä yhteisistä rakennerahastoista että valtion budjetista.

Nuoriso-, opiskelija-, opettajavaihtoa sekä oppilaitosten välistä yhteistyötä lisätään. Kulttuuriyhteistyötä laajennetaan. Tiede- ja teknologiayhteistyössä ohjataan rahaa alan hankkeisiin.

Jäsenvaltioiden kansalaiset saavat myös unionin kansalaisuuden. Sosiaaliturvan tasosta ja laadusta määrää kukin jäsenvaltio itse.

Tulevaisuudessa tavoite on talous- ja rahaliitto. Sen on määrä johtaa yhteensovitettuun talous- ja budjettipolitiikkaan, kiinteisiin valuuttakursseihin, yhteiseen rahapolitiikkaan ja keskuspankkiin sekä myöhemmin yhden, yhteisen valuutan käyttöönottoon.

Yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka

EU:n perustamissopimusten mukaan unionin päämääränä on vakauden ja turvallisuuden lisääminen Euroopassa.

Yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka on jäsenmaiden hallitusten välistä yhteistyötä. Sen avulla pyritään edistämään jäsenmaiden etuja ja vahvistamaan niiden turvallisuutta. EU-maat ottavat kantaa ajankohtaisiin kansainvälisiin kysymyksiin ja voivat ryhtyä yhteisesti sovittuun toimintaan. Päätökset edellyttävät jokaisen jäsenmaan suostumusta.

Jäsenmaiden pitkän aikavälin tavoitteena on yhteinen puolustuspolitiikka, joka saattaa aikanaan johtaa yhteiseen puolustukseen.

Yhteistyö oikeus- ja sisäasioissa

Hallitusten välistä yhteistyötä lisätään muun muassa kansainvälisen rikollisuuden ehkäisemiseksi ja EU:n ulkopuolisten maiden kansalaisten luvattoman maahanmuuton vastustamiseksi.

Jäsenyyden taloudelliset vaikutukset

EU-jäsenyys vaikuttaa Suomen kansantalouteen merkittävällä tavalla. Useimmissa tutkimuksissa on arvioitu, että taloudellinen hyvinvointi lisääntyy jäsenyyden oloissa enemmän kuin EU:n ulkopuolella.

Jäsenmaksuina Suomi maksaa jäsenyyden ensimmäisenä vuonna EU:n budjettiin 6,6 miljardia markkaa. Suomi saa erilaisina tukina suurin piirtein saman verran. Myöhempinä vuosina EU:sta saatavien tukien määrä pienenee niin, että Suomesta tulee budjetissa nettomaksaja.

Mistä tietoa?

Yksityiskohtaisempia tietoja EU:n jäsenyyden sisällöstä saa monista suomen- ja ruotsinkielisistä julkaisuista. Kansalaiset saavat julkaisuja veloituksetta kirjastoista ja Eurooppa-tiedotuksen palvelupisteistä kautta maan.”

Moni aikalainen muistaa varmaan tästä ajasta etupäässä ne käydyt maalailevat julkiset mielipidekeskustelut puolesta ja vastaan. Etenkin jäsenyyden puoltajat lobbasivat ahkerasti mm. maakuntakiertueilla ja medioissa jäsenyyden tuomista erilaisista eduista Suomelle. Jäsenyyden vastustajat olivat huolissaan mm. itsemääräämisoikeuden menettämisestä ja hintalapusta.

Lähde: Wikipedia, liite 10

Sosialismin yritys maailmanvalloitukseen

Jari Ehrnrooth kysyy kolumnissaan Verkkouutisissa: Mihin katosi oikeisto? Aiheellinen kysymys. Meillä ei taida Suomessa koko puoluekoneistossa olla ensimmäistäkään todellista oikeistopuoluetta tarjolla. Ei siis ole mitään mikä tasapainottaisi järjestelmää. Asiasta on syytä olla huolissaan koska uusi kylmän sodan aikakausi on realiteetti.

Tähän uuteen kylmän sodan aikakauteen ovat vallassa olleet sosialistiset voimat nykyistä maailmanjärjestystä ohjanneet taitavasti. Neuvostoliiton romahdus ja Berliinin muurin murtuminen pitivät olla kylmän sodan loppu, mutta eipäs ollutkaan. Kiinan voimakas markkinavaltaus on sen meille nyt konkreettisesti osoittanut.

Totalitaarinen Kiina tekee siis voimakasta esiinmarssia luoden monenlaisia uhkakuvia länsimaiselle korkeakulttuurille ja sen kansojen turvallisuudelle mm. digitalisaation avulla. Demokraattisiksi itseään tituleeraavat puolueet niin Suomessa, Euroopassa kuin Yhdysvalloissa ovat koko sotien jäljkeisen ajan jatkaneet kulisseissa kommunismin eteenpäin vyöryttämistä pehmeän totalitarismin keinoin. Läntisen maailman sosialistipuolueet pelaavat näppärästi Kiinan totalitaarisen ja ihmisoikeuksia kaventavan maailmankuvan maaliin tyhmyyttään monenlaisin keinoin. Yhtenä räikeästi länsimaisten ihmisten vapauksia loukkaavalla keinolla; poliittisella korretkiudella pyritään sanelemaan yksilölle ne valtakoneiston mielestä oikeat ja hyväksyttävissä olevat mielipiteet asioista. – Paheksuvat samalla tekopyhästi muita valtioita kuten esimerkiksi Kiinaa totalitarismista ja samalla soveltavat sitä itse omassa keinovalikoimassaan päästäkseen omiin tavoitteisiinsa. Voiko tyhmyys enää syvemmällä olla?

Otteita Jari Ehrnroothin kolumnista Verkkouutisissa:

”Arvopohjan yhtenäistämistä tavoittelevat ovat aina yrittäneet vaientaa kansalaisten arvovapauden varjelijat. Olkootpa asialla sosialistit tai kansallissosialistit, sosiaalidemokraatit tai kommunistit, perimmäinen hanke on aina sama ja sen vastavoima on aina individualistinen liberaali moniarvoisuus.”

”Klassiseen liberalismiin, yksilön vastuuseen ja läntisen kulttuurin korkeisiin arvopäämäärin uskovan oikeistolaisen ajattelijan on Suomessa hyvin vaikea löytää puoluetta. Usein joutuu kysymään, onko kokoomuksestakin tullut – vähän niin kuin vahingossa – vasemmistopuolue?”

”Jari Ehrnrooth kertoo kiinnittäneensä huomiota kokoomuslaisen puheen vasemmistolaistumisesta matkan varrella ja nostaa esimerkiksi, kun vuonna 2018 muisteltiin sadan vuoden takaista kansanvallan vastaista sosialistista vallankumousta ja sen kukistamista, kaikki puolueet sitoutuivat sovittelevasti puhumaan vapaussodan, itsenäistymissodan ja kansalaissodan sijasta ”sisällissodasta”, jossa oli kaksi yhtä oikeutettua osapuolta. Tämähän ei ole totta, sillä vuonna 1918 Sosialidemokraattinen puolue ja sen vastuulliset toimijat vallankumousorganisaatiossa syyllistyivät yleisillä vaaleilla valittua eduskuntaa ja kansanvaltaa vastaan suunnattuun valtiopetokseen, joka sai innoituksensa ja tukensa Venäjän bolsevikkivallankumouksesta.”

”Näin jopa vuoden 1918 muistelossa suomalainen sivistysoikeisto on täysin rähmällään ja puhuu vasemmiston kieltä. Miksi ihmeessä?”

Ei todellakaan voi muuta kuin ihmetellä, että kuinka ihmeessä tässä on päässytkin käymään näin? Toki mieleen väistämättä juolahtaa ilkeä ajatus, jonka voi kiteyttää kahteen sanaan: ahneus ja vallanhalu. Ne lienevät ihmismielen peruspiirteitä niin aatteellisten vasemmistolaisten kuin aikanaan etuoikeutettujen kuninkaallisten mielissä. Siis niiden, jotka silloinen vasemmisto halusi tuhota epäoikeudenmukaisuuden kukistamiseksi. Nyt he ovat itse keksineet sen samaisen pyörän uudelleen päästyään itse vallankahvaan ja sen suomaan makuun kiinni.

Lentsu – Tarina suomalaisten räkätaudista

Veikko Huovinen kirjoitti Lentsun vuonna 1978. Tarinassa nivoutuu yhteen yhden suomalaisen pikkukylän talvinen influenssa, elämän ihanuus ja ankeus, sekä maan tavaksi muodostunut poliittinen suhmurointi yhteen yksien kansien väliin humoristisesti ja osuvasti. Vielä nyt yli 40 vuotta myöhemmin tarina on yhtä ajankohtainen kuin silloin. Tietty muuttumattomuus paistaa menneisyyden tarinasta. Sama kansa – Samat haasteet korkeita veroja myöten.

Tarina sijoittuu 1970-luvun lamakaudelle, jolloin Suomesta muutti paljon ihmisiä pois työn perässä. Siitä huolimatta verot olivat korkealla, yrittäjiä rankaistiin valtion toimesta kovalla kädellä kaikenlaisilla lisäveroilla ja työläiset vaativat oloihinsa tyytymättöminä lisää palkkaa. Kommunistit ja AY-liikkeiden johtohahmot olivat ahkeria pelaamaan lakkokorttia joka keväiseksi traditioksi asti. Liikepankit olivat ahtaalla, kun kilpailu säästöpankkien kanssa koveni koko aika. Poliittista suhmurointia oli joka puolella ja väkeä palkattiin virkoihin lähinnä, jos sattui löytymään sopiva puoluekirja takataskusta.

Näissä merkeissä pienen pieni ja kovin terhakka virus löysi eräänä talvipäivänä suomalaisen sitkeän korpijätkän, pientilallisen jossain syvällä Suomen maaseudulla ja asettui tyytyväisenä taloon, ts. sieraimiin. Tästä alkoi pikku viruksen riemukas voittokulku nenästä toiseen pienessä maalaiskylässä, josta se lopulta keksi oivallisen kyyditsijän eräästä kommunistista ja asekauppiaasta päästä suureen maailmaan. Näin virus pääsi ikionnellisena valloittamaan maailmaa Euroopan kautta lopulta aina Afrikkaan asti.

Tarina on samalla hieno peili sen aikaiseen suomalaiseen kyläkulttuuriin, joka elää murrosvaihetta kiihtyvän kaupungistumisen keskellä. Elämä ei tunnu helpolta ja se suomalainen tapa suhtautua maailmanmenoon saa myös osuvan kuvauksen niin hyvässä kuin pahassa. Kirjaa lukiessa tulee tietynlainen ajattomuuden tai pysähtyneisyyden vaikutelma, kun vertaa silloista aikaa nykyisyyteen. Tuntuu, että varsin vähän on tosiasiassa muuttunut. Sama suhmurointi ja oman edun tavoittelu jatkuu. Poliitikkomme näkyvät tekevän edelleenkin yhtä huonoja päätöksiä kansan kannalta kuin silloin.

Tarinan lopussa kourallinen hiljaisempaa ja luonnonmukaisempaa elämänmenoa arvostavaa vanhaa sotaveteraania ja korpijätkää viettävät aikaa, jossain eräkämpällä pohtien syntyjä syviä toistensa seurasta nauttien. He miettivät minkälainen olisi se parempi tulevaisuus, josta he niin haaveilevat. Kulttuurimarxismin etenemisen tunnistaa näistä pohdinnoista, vaikka sitä ei sanana silloin tunnettukaan. Näissä tunnelmissa he muistelevat tarinassa monenlaista, myös erään teräväsanaisen miehen lausumia:
”Itse en usko ihmisjumaliin. En selitä nykytilannetta yhden miehen ylivoimaisella etevyydellä, vaan monien miesten ja naisten kansalaisrohkeuden puutteella.”

Veikko Huovisen humoristinen ja elämänmakuinen kerronta ja hyvä aikalaistuntemus saa nykymenon näyttämään kiihtyvän digitalisaation ja massiivisen informaatiotulvan keskellä lähinnä myrskyltä vesilasissa.

Suomalaisapu – Kansallismielistä ruohonjuuritason avustustoiminta suomalaisille

Suomalaisapu ry on kansallismielisten suomalaisten perustama ruohonjuuritason avustusjärjestö, joka aloitteli toimintaansa jo kymmenisen vuotta sitten hakien matkan varrella muotoaan nykyiseen kasvaneeseen avuntarpeeseen vastaten. Yhdistys Suomalaisavusta tuli vuonna 2017. Koronakriisin myötä on avun tarve kasvanut paljon ja tähän lisääntyneeseen avun tarpeeseen on yhdistys hakenut nyt myös rahankeräyslupaa.

Aitosuomalaiset halusi selvittää mikä saa lähtemään mukaan hyväntekeväisyystoimintaan ja haastatteli aiheen tiimoilta Suomalaisavun puheenjohtajaa Antti Niemeä.

Niemi kertoi, että Suomalaisapu on alunperin aloitellut toimintaansa vuosien 2011-2012 paikkeilla auttamalla eläinsuojeluyhdistyksiä viemällä ruokaa eläimille. Tästä eteenpäin matkan varrella toiminta pikkuhiljaa monipuolistui ja siihen tuli mukaan myös ihmisten auttaminen. Silloinen toiminta oli lähinnä pienimuotoista muiden järjestöjen tukemista mm. ruoka-avun parissa.

Nykyinen Suomalaisapu ry alkoi saamaan muotoansa vuoden 2015 tietämillä odottamattoman sattuman kautta. Silloin Suomalaisapu sai todella huomattavan suuren vaatelahjoituksen yksityishenkilöltä. Kyseinen lahjoittaja oli etsinyt toimijaa, joka keskittyi nimenomaan suomalaisten auttamiseen. Tästä syystä Suomalaisapu valikoitui silloin avustuslahjoituksen vastaanottajiksi.

Vuonna 2017 Suomalaisavusta tuli rekisteröity yhdistys koska toiminta oli jo kasvanut niin paljon, että tarvittiin yhdistyksen suomat puitteet toiminnan sujuvuuden kannalta. Silloin avun tarvitsijoita ja lahjoituksia oli jo paljon enemmän ja tarvittiin tiloja lahjoitusten varastoimiseen, pakkaamiseen ja postittamiseen.

Suomalaisavun puheenjohtaja Antti Niemi kertoi tämän kevään toiminnan osalta, että korona on sekoittanut suunnitelmia.

”- Yhdistyksellä oli tarkoitus olla enempi esillä erilaisissa tapahtumissa ja myydä Suomalaisavun tukituotteita.”

Niemi sanoi myös, että ruoka-avun tarve on kasvanut paljon nyt koronakriisin myötä.

”-Koska saadut lahjoitukset eivät yksinkertaisesti enää riitä pyritään jatkossa kasvaneita toimintakuluja – kuten ruoan ostamista avun tarvitsijoille kattamaan rahankeräyksellä.”

Niemi sanoi, että tarve avustuksien sisällölle on muuttunut huomattavasti nyt keväästä alkaen. Ennen avun tarvitsijat toivoivat sekä vaatteita, että erilaisia hygieniatarvikkeita ruoka-avun lisäksi. Nyt ruoka on se mitä menee kasvavassa määrin, eikä lahjoitukset enää oikein tahdo riittää.

Ihmiset ovat ottaneet annetun avun lämmöllä vastaan, mitä nyt joskus on tullut palautetta esim. jostain vaatteen väärästä koosta. Varastossa ei vaan välttämättä ole lahjoitusten joukossa ollut juuri sitä sopivinta ja on pistetty pakettiin se lähin korvaava. Kiitoskortteja ym. on myös tullut avun saajilta kiitoksena mieltä lämmittämään.

Niemi sanoi toivovansa ihmisten myös aktivoituvan enemmän auttamaan paikallisesti lähipiirinsä avuntarvitsijoita vastaavalla toiminnalla. Suomalaisapu koittaa yhdistyksenä kannustaa omalla toiminnallaan samalla myös muita suomalaisia aloitteellisuuteen oman yhteisönsä hyvinvoinnin edistämiseksi etenkin näinä vaikeina aikoina. Avun tarvitsijoiden määrä kasvaa kuitenkin koko aika.

Aitosuomalaiset kiittää Antti Niemeä haastattelusta.

Suomalaisapu

Onko valtakunnassa kaikki hyvin muutenkin kuin paperilla? – Suomen ruokaturva historian valossa

Kansakuntamme yhteiset kokemukset ovat opettaneet meitä useaan otteeseen kovalla kädellä miten tärkeää ravinnon omavaraisuus on. Nälkää on nähty moneen otteeseen historian aikajanalla. Tilanne oli tukala myös Suomen itsenäistyessä.

Venäjän vuoden 1917 vallankumous ja myös Suomessa alkanut poliittinen liikehdintä ja yleislakko aiheutti Suomessa pahan viljapulan 1917-1918. Tilanne oli ruoan riittävyyden osalta erittäin haastava jo 6.12.1917 jolloin Suomi julistautui itsenäiseksi Svinhufvudin hallituksen (27.11.1017 – 27.5.1918) johtamana.

Svinhufvudin hallitus oli itsenäisen Suomen ensimmäinen hallitus, joka joutui heti äärimmäisen kovan paikan eteen. Maamme oli silloin jo pahasti kahtia jakautunut ja oli suoranainen ihme, että saatiin edes itsenäisyys poliittisen vastakkainasettelun  ja alkavan kapinoinnin takia aikaiseksi. Nälkä, tyytymättömyys työoloihin ja alhaiseen hyvinvointiin yleisen kapinahengen lisäksi aiheutti itsenäistymisestä huolimatta sen, että Suomi ajautui veljessotaan vain parin kuukauden päästä tästä. Työväen järjestäytyminen ja luokkaviha oli saanut liian suuren kipinän vallankumouksen tavoitteluun myös Suomessa Neuvostoliiton vallankumouksen johdosta, jotta sitä täällä enää pystyttiin edes itsenäisyydellä pysäyttämään. Kansan yhtenäisyys kesti vain itsenäistymisen prosessina. Eri poliittiset aatesuuntaukset olivat silloin liian repivän erilaisia todelliseen yhtenäisyyteen ja rauhaisaan yhteiseloon.

Svinhufvudin hallituksen hallitusohjelmasta käy ilmi kuinka totisen paikan edessä silloin olivat. Se julkaistiin silloin Helsingin Sanomissa kansalle luettavaksi.

Ohessa lyhyt ote silloisen hallituksen mietteistä ja haasteista, jotka olivat hallitusohjelmaan kirjoitettuina:

”Tämä tulos murrostilassa olevan ajan pitkällisestä ja vaikeasta synnytystuskista on omansa täyttämään mielemme hyvillä toiveilla, avaamaan kansallemme valoisan ja vapaan tulevaisuuden näköpiiriä. Se olisi niin vielä enemmän, ellei kansamme tänä tärkeänä ajankohtana niin suuressa määrin potisi sisäistä järkkymistä, että koko yhteiskunta, niin kuin sen vasta asetettu hallituskin, vielä liikkuu kuin tulivuoren juurella, ellei oikeusjärjestyksemme ja olemuksemme lakipohjaista perustusta olisi luokkapyyteiden ja hirmumellakkain kautta niin pahasti järkytetty, että järjestyksen ja terveen kehityksen palauttaminen näihin oloihin näyttää melkein ylivoimaiselta tehtävältä. Kuinka toivorikas olisikaanasemamme, jos nyt voisimme seistä eheänä, kansallisista ja valtiollisista päämääristään tietoisena, vain niiden toteuttamiseen pyrkivänä kansana!”

Veljessota syttyi 27.1.1918 punaisten ja valkoisten välille.

Kaikki tämä heikensi entisestään ruoan riittävyyttä ja maassa kärsittiin jo paikoin nälkää. Tämä sai nuoren vasta itsenäistyneen valtion johdon hiljalleen reagoimaan tähän ongelmaan ja päätettiin perustaa Valtion Viljakonttori veljessodan päätyttyä, koska nälänhätä oli kasvussa. Seuraava hallitus astui ruoriin heti veljessodan päättymisen jälkeen.

Veljessota päättyi 15.5.1918 ja Paasikiven hallitus aloitti 27.5.1918, mutta vasta Ingmanin hallitus ehti hätiin perustamaan Valtion Viljakonttoria, joka perustettiin 3.12.1918. Paasikiven hallitus vaihtui jo 27.11.1918 ja tilalle tuli Ingmanin hallitus, joka myöskin ehti johtamaan maata taas vaan puolisen vuotta, 17.4.1919 asti.

Tästä alkoi taival kohti parempaa yhteistä ruokaturvaa kansallemme jota nykyisin hoitaa Huoltovarmuuskeskus ja Suomen Viljava.

Valtion Viljakonttori perustettiin huolehtimaan kotimaisen viljan keräilystä. Se vastasi myös ulkomaisen viljan valtiollisesta tuontimonopolista ja viljakaupan säännöstelystä. Valtion Viljakonttori lakkautettiin vuonna 1923 kun olot olivat parantuneet, mutta kriisin kokemuksista viisastuneina pidettiin varautumista kuitenkin erittäin tärkeänä ja tilalle perustettiin vuonna 1927 Valtion viljavarasto.

Suomessa liittyessä EU:n jäseneksi myös maatalouspolitiikka koko radikaalin muutoksen. Valtion viljavarasto oli lakkautettava ja maatalouden tukipolitiikka koko suuria mullistuksia, jotka kaikki vaikuttivat paljon Suomen maatalouden elinkeinotoimintaan. EU:n jäsenyyden myötä maataloustuotteiden hinnat tippuivat rajusti kertarysäyksellä. Lisäksi oli markkinat avattava koko EU:lle ja Valtion viljavaraston tuontimonopoli oli purettava. Viljojen varmuusvarastointi siirtyi EU:n jäsenyyden myötä yritysvetoiselle Huoltovarmuuskeskukselle, joka piti EU:n jäsenyyden takia perustaa tilalle. Valtiolla on toki roolinsa nykyisessä Huoltovarmuuskeskuksessa sen ohjauksessa, vaikka itse hommaa pyöritetäänkin alan yrittäjien toimesta. Valtion omistuksiin jäi lopulta Valtion viljavaraston pilkkomisen jälkeen pelkästään viljanvarastointiin ja käsittelyyn keskittynyt Suomen Viljava.

Nyt koronakriisin myötä Suomen huoltovarmuus on taas noussut ajankohtaiseksi mm. kasvomaskien ja elintarvikkeiden riittävyyden osalta.

Kasvomaskien akuutti puute alkukeväästä osoitti sen vakavan asian joka usein konkretisoituu vasta hädän keskellä, että kuvitellaan kaiken olevan kunnossa. Suunnitelmissa ja sopimuksissa kaikki näyttää hienosti loppuun asti mietityiltä, mutta ilman koko järjestelmän säännöllistä testaamista kriisioloja varten voi moni asia jäädä sattuman varaan.

Huoltovarmuuteen liittyy nykyisin paljon muutakin kuin viljojen varastointi, josta alkutaipaleemme ruokaturvan edistämiseksi maassamme alkoi viljavarastojen muodossa jo Ruotsin vallan aikana paljon ennen itsenäistymistä 1600-luvulla. Ilman näitä matkan varrelle mahtuneita erilaisia tukitoimia olisi kansaa kuollut moneen kertaan nälkään paljon sankemmin joukoin.

Vilja on myös se tärkein valuutta maailmassa. Olimme molempien maailmansotien aikana hyvin riippuvaisia viljan tuonnista.

Ajauduimme silloin riippuvaisiksi Saksan myötämielysyydelle saada ostaa heiltä kipeästi tarvitsemaamme viljaa Saksan ollessa ainoita maita, jotka sitä poliittisista syistä Suomelle suostuivat myymään. Saksa myös käytti tätä röyhkeästi hyväkseen ja hidasteli viljatoimituksilla, jotta Suomi olisi jatkanut sotaa Neuvostoliittoa vastaan. Nälkä oli maassamme kova eikä silloisella presidentillä Risto Rytillä ollut oikein muita vaihtoehtoja kuin jatkaa sotaa Neuvostoliittoa vastaan Saksan eduksi, koska muuten olisimme silloin jääneet pulan keskellä vaille viljaa. Suomihan oli silloin jo koittanut neuvotella erillisrauhaa Neuvostoliiton kanssa. Vasta Ruotsin luvattua auttaa ja myydä viljaa Suomelle pääsimme irrottautumaan sodasta, koska tämän myötä ruokahuolto saatiin vihdoin varmistettua muualta pahimpaan hätään.

Kauppasaarto Suomea vastaan oli niin kova silloin sotien aikaan muiden maiden päätöksellä, koska Suomea pidettiin tuhmana Saksan liittolaisena ja rangaistuksena tästä oli kansan nälkään näännyttämisen yritys. Onneksi Ruotsi heltyi ja tuli avuksi.

Suurvaltapolitiikka on yhtä arvaamatonta kuin koronapandemian seuraavat käänteet. Siksi ei kannata olla sinisilmäinen.

Kyky puolustaa maata ja tuottaa riittävästi ravintoa omalle kansalle ovat ne keskeisimmät asiat, joiden tulisi aina olla kunnossa. Koska ilman ravintoa ja turvaa joutuu ihminen heitteille ja muiden armoille. Onneksi meillä Puolustusvoimat treenaavat ahkerasti. Toivottavasti Huoltovarmuuskeskuksessa ymmärretään kriisin varalle harjoittelun tärkeys yhtä hyvin.

Suomen nykyinen ruokahuolto perustuu paljon myös sen varaan, että tuonti toimii EU:n yhteisiltä sisämarkkinoilta. Entäpäs jos näiden häiriöt koronakriisin edetessä jatkuvat ja sattuu vielä ne huonot kelit?

Ilmastonmuutoksesta on syytä olla huolissaan, koska viljelyolojen äkillinen paikallinen muuttuminen on ensimmäisiä mihin se vaikuttaa ikävän näkyvällä ja radikaalilla tavalla. Näin on käynyt historian aikakirjoissa ennenkin. Viimeksi täällä Pohjolan perukoilla ja Euroopassa keskiajalla Pikkujääkaudella. Siitä kansamme historiaan on jäänyt merkintä vuosilta 1867-1868, joka tunnetaan Nälkävuotena. Se oli sen aikakauden kovin nälänhätä monesta sen aikaisesta kansamme keskuudessa.

SATA VUOTTA SITTEN: Tullihelpotuksia Suomenlahden saarten kalastajille

29. huhtikuuta 1920 valtioneuvosto määräsi Suomenlahden ulkosaarten asukkaille merkittävän tullaushelpotuksen. Näiden ei tarvinnut käydä tullaamassa Virosta tuomiaan tavaroita tullikamarissa, vaan tulliselvitys voitiin hoitaa saaristoon sijoitetuilla tulliasemilla. Oletuksena oli, että saaristolaiset toisivat ulkomailta tavaraa vain omaa kulutustaan varten eli omaan käyttöön. Samaan aikaan alkoholin salakuljetus Virosta kiihtyi.

Suomenlahden saarten pääelinkeino oli kalastus. Perinteisesti pääosa saaliista oli viety Pietarin ja Viron markkinoille. Virossa oli käyty ”seprakauppaa”, jossa kalastajat vaihtoivat silakat suoraan sikäläisiin maataloustuotteisiin. Autonomian aikana Suomenlahden kalastajien matkoihin oli sovellettu helpotettua tullimenettelyä, jos nämä eivät tuoneet kaupallista tavaraa, mutta nyt tilanne oli uusi. Suomi ja Viro olivat itsenäisiä valtioita, Venäjä taas oli sulkeutunut kokonaan. Olot olivat epävakaat. Toimeentulo saarilla oli vaikeutunut. Koko maassa oli pulaa elintarvikkeista ja kauppaa säännösteltiin.

Lokakuussa 1919 Kalastushallitus pyysi maatalousministeriöltä, että Suursaaren, Tytärsaaren, Haapasaaren, Lavansaaren, Seiskarin ja Koiviston kalastajat saisivat tullata ulkomailta omaan käyttöön tuomansa tavarat oman paikkakuntansa tullivartioasemalla. Lisäksi Kalastushallitus esitti, että Virolahden Pitkäpaaden, Paation, Martinsaaren ja Mustamaan saarten asukkaat saisivat tullata tavaransa Pitkäpaaden tullivartiolla ja vastaavasti Vehkalahteen kuuluvien Tammion ja Kuorsalon asukkaat asioisivat Haapasaaren tullivartiolla Kotkan edustalla. Asia päätyi valtioneuvoston käsittelyyn.

Valtioneuvosto päätti 29. huhtikuuta 1920, että ulkosaarilla asuva kalastajaväestö saisi tullata ”Suomenlahden rannikon maista” omaan käyttöön tuomansa elintarvikkeet ja rehut, kuten Kalastushallitus oli esittänyt. Ehdoksi tuli, ettei niistä kertyvä tullimaksu saanut kerralla ylittää 1 500 markkaa ja että kalastajat hankkisivat tavaroilleen tarvittavat tuonti- ja vientilisenssit sekä kustantaisivat tulliasemille myös tullauksessa tarvittavat vaa´at ja punnukset. Tullihallituksen olisi ilmoitettava mahdollisista epäkohdista heti valtioneuvostolle.

Ainoa tosiasiallinen maa, josta kalastajat saattoivat tuoda tavaroita, oli Viron tasavalta. Tässä vaiheessa ei selvästikään haluttu poissulkea mahdollisuutta käydä kalakauppaa myös Venäjällä, jonka kanssa käytiin neuvotteluja rauhasta.

Kesäkuussa 1920 kalastajien tuontibyrokratiaa helpotettiin hieman. Yksi säännöstelyviranomaisista, valuuttaneuvosto, salli kalastajien tuoda ilman erillistä lupaa kutakin Viroon vietyä silakkatynnyriä kohden kahdeksan hehtolitraa perunoita. Perunat oli tuotava saman tulliaseman kautta, jossa silakat oli vientiselvitetty. Tulliasemien oli valvottava, että perunoita toivat Virosta vain ne, jotka olivat vieneet vastaavan määrän silakkaa.

Vuotta myöhemmin, keväällä 1921, Tullihallitus totesi tullausjärjestelyn epäonnistuneeksi ja esitti sen lopettamista. Syyksi se ilmoitti, ettei ulkosaarten tulliasemien henkilökunta kyennyt tullaamaan tavaroita oikein, eivätkä esimiehet Haminan, Kotkan ja Viipurin tullikamareissa kyenneet valvomaan toimintaa. Valtioneuvosto ei ollut samaa mieltä, vaan määräsi, että helpotuksia jatkettaisiin, mutta sallitut tavarat rajattaisiin aiempaa tarkemmin. Jatkossa ulkosaarilla sai perunoiden ohella tullata vain viljaa, jauhoja, lanttua, kaalia, omenoita, lihaa, voita, kananmunia, heiniä ja olkia. Lisäksi vastaava tullausoikeus annettiin myös Lavansaaren tullivartiolle. Tullihallitus määrättiin antamaan saariston tulliasemille ”niin tarkat ohjeet…, että epäselvyyttä tullauksessa ei syntyisi”.

Mielenkiintoista on, ettei asian yhteydessä puhuttu mitään siitä, että alkoholin salakuljetus mereltä oli alkanut kasvaa nopeasti Suomenlahden saarten kautta. Viinaa toivat Virosta nimenomaan ne, jotka kävivät siellä muutenkin. Myöhemmin kesällä 1920 Tullihallitus totesi valtiovarainministeriölle, kuinka pirtun salakuljetus Virosta oli kasvanut räjähdysmäisesti:

Sikäli kuin rannikkovartioväki on retkillään saarissa havainnut, jättävät kalastajat monin paikoin rehellisen ammattinsa antautuakseen kokonaan tähän kannattavaan liikkeeseen. Kun pirttua on viljalti saaristossa saatavana, nauttivat sitä yleisesti paitsi miehet myös naiset ja nuoriso. Tehokkaan vartioinnin aikaan saaminen vaatii suunnattomia kustannuksia.

Mahdollisuus tullata tuomiset saarilla ”omalla” tulliasemalla olisi periaatteessa mahdollistanut myös Viron-matkojen tehokkaamman valvonnan. Tästä ei kuitenkaan koskaan puhuttu asian yhteydessä. Ulkosaarten tulliasemilla oli henkilökuntaa niukasti, yleensä esimies ja pari kolme tullivartijaa. Tulli valvoi merialuetta tullilaivoilla ja partioveneillä, mutta niitä ei ollut tulliasemilla.

Valtiojohto yritti elvyttää saariston kalastusta useaan otteeseen 1920-luvulla. Yhtenä keinona olivat tullihelpotukset ja tuontitullin korotukset ulkomaisille kalatuotteille, eritoten sillille. Vastaavasti virolaiset perunat olisi haluttu tehdä kokonaan tullittomiksi, kuten kaikki vaihtokauppana Virosta tuotavat tavarat. Suomalaiset perunanviljelijät eivät kuitenkaan olleet tullivapaudesta yhtä innostuneita. Virokin pyrki suojelemaan omia kalastajiaan suomalaiselta silakalta tullimaksuilla. Lopulta ulkosaarten asukkaat saivat oikeuden tullivapaaseen tuontiin. Suurin pettymys oli vuoden 1921 alussa voimaan tullut Tarton rauha, joka ei tuonutkaan mahdollisuuksia kaupankäyntiin Venäjällä. Yhtenä lisäpontimena saariston olojen kehittämiselle oli saada hillittyä asukkaiden innostusta alkoholin salakuljetukseen. Näin ajateltiin käyvän, jos entiset elinkeinot saataisiin jollain tapaa palautetuiksi. Suomenlahden kalanvienti ei kuitenkaan enää elpynyt entiselleen.

Tulli

Suomi ilmastonmuutoksen pöyrteissä

Pohjolan alueella on joskus muinoin kasvanut viinirypäleitä erittäin suotuisan lämpöisen ilmastojakson aikana Norjassa asti. Väliin mahtuu myös alueen lähes kokonaan peittänyt jäätikkö Pohjolan historiassa.

Väestö on sopeutunut näihin erilaisiin ilmastollisiin jaksoihin monenlaisin keinoin. Hyvinä aikoina väkimäärä on lisääntynyt ja peltoalaa on raivattu lisää väestön ruokkimiseksi. Yhdyskunnat ovat myös kehittyneet hyvinä aikoina pienistä talonryppäistä peltotilkkuineen aina välillä kaupungeiksi asti. Ilmojen viiletessä niin, että elinolot ovat käyneet heikoiksi on kansaa yleensä kuollut nälkään suuria määriä. Silti Pohjola on pääosin pysynyt asuttuna kautta historiansa.

Ryöstöretket ovat olleet yksi yleinen tapa selviytyä huonoina aikoina. Samoin sotaretket. Lisäksi muuttuneet olot ovat opettaneet ja ohjanneet innovaatioihin ravinnon säilömisestä, viljelykasvien jalostamisesta aina viljelytekniikkojen kehittymiseen asti. Muualtakin on osattu tuoda toisenlaisissa sääoloissa viihtyvä ravintokasveja.

Suomessa on selviydytty ja sinnitelty läpi huonojen ilmasto-olojen, kunnes taas on koittanut paremmat ajat.

Esiteollisuuden aikoihin esimerkiksi ja siitä eteenpäin on vallinnut melko samantyyppinen ilmastollinen ajanjakso näihin päiviin asti. Monenlaista pienempää säävaihtelua on ollut välissä, mutta Suomessa on kuitenkin koko tämän ajan ollut viljelykelpoisia alueita ihmisten ruokkimiseksi. Kehitys kohti hyvinvointiyhteiskuntaa on siitä alkaen ollut nopeaa ja väestö on kasvanut sen seurauksena. Olemme samalla onneksi oppineet monenlaista uutta, tehokasta tapaa varmistaa ravinnon riittävyys koko kansalle.

Asioihin on suhtauduttu yleisesti ottaen maltilla lähes näihin päiviin asti, kunnes etabloitunut ”lööppi-media” rupesi yllättäen laukalle armottomassa klikki-kilpailussa tilipussinsa sisällön turvaamiseksi.

Nyt puhutaan jo ilmastoahdistuksesta ja pelätään jopa maailmanloppua. Kilpailu on kiristynyt vähän joka alalla nykyisessä markkinataloudessa ja näin on käynyt myös media-alalla. Tästä aiheesta syvällisemmin kiinnostuneet voivat perehtyä medioiden rooliin ja sen nykytilaan yhteiskunnassamme lukemalla VTT Anders Blomin kirjoittaman kirjan Veljeskunta – Lobbaus Suomen poliittisessa järjestelmässä. Siinä käsitellään myös medioiden toimintaa ja kehitystä hyvin monipuolisesti. Aitosuomalaiset tulevat myöhemmin käsittelemään aihetta laajemmin toisessa yhteydessä.

Nyky-yhteiskunnassa tuntuu melkein tyystin unohtuneen se kaikkein keskeisin asia monenlaisten muoti-ilmiöiden ja maailmanlopun teorioiden keskellä. Ilmaston muuttumisen mukanaan tuomat vaikutukset asuinalueiden elinkelpoisuuden osalta on jäänyt keskustelun ulkopuolelle huolestuttavassa määrin. On lähinnä fokusoitu asiaan, johon ei pystytä vaikuttamaan. Ilmasto tulee aina muuttumaan. Pitäisi pikemminkin puhua ennakoinnista ja nyt rummutetaan ajatusta, että luonnon kiertokulkuun voisi jotenkin päästä väliin. Sään ääri-ilmiöt voivat tulevaisuudessa olla se suurin haaste ja vakava uhka selviytymiselle, koska voivat vaikuttaa epäsuotuisasti viljelyoloihin ympäri maailman. Tämä on kuitenkin asia, johon voi ennakoivasti tehdä paljonkin.

Merenpinnan vaihtelut eivät esim. tapa nälkään. Ja siitäkin ollaan huolissaan. Normaali ilmiö sekin ilmasto-olojen vaihtuessa. Siitä seuraa yleensä lähinnä muutto kuivemmille maille. Kustannuskysymys lähinnä monin paikoin näinä päivinä monilla taajaan asutetuilla rannikkoalueilla.

Ihmisen selviytymisen kannalta ilmastolla on merkitystä ainoastaan siitä näkökulmasta, että onko kelit kohillaan, että saadaan pellosta ruista? Tai siis, näin oli ennenkuin esiteolliselta ajalta asti hitaasti kasvanut saastuminen, luonnonvarojen riisto, ongelmajätteet jne. pala palalta tuhoavat ihmiseltä sen elinkelpoisen ympäristön.
Puhdas ja ihmisen terveyttä edistävä elinympäristö saattaakin tulevaisuudessa olla se kaikkein halutuin asia, josta käydään vielä veriset taistelut, ellei kelkka käänny. Vettä näyttää kuitenkin vielä riittävän aika hyvin.

Tarvitseeko ilmastonmuutosta itsessään pelätä?

Julkisessa keskustelussa ei viime aikoina ole juuri muuta ollutkaan kuin paniikin lietsontaa maapallon lämpötilan noususta. Ihmiskunnan historiaan itseensä mahtuu kuitennin monta lämmintä ja viileää jaksoa maapallolla. Ajoittain on ollut jopa monta astetta lämpimämpää tai viileämpää kuin mitä nyt on.

Se mitä tapahtuu ilmaston lämmetessä pidemmällä aikavälillä on parempien viljelyolojen muodostuminen alueelle. Vastaavasti viileneminen ajaa ihmiset muuttamaan ravinnon perään muualle. Tämähän on ollut ihmiskunnan ainut todellinen syy siirtolaisuudelle kautta historian. Nälkä on aina ollut se tekijä, joka on ajanut massat liikkeelle. Nykyisin hyvissä ilmasto-oloissa on paljon ihmisen itsensä aiheuttamia tekijöitä, jotka heikentävät alueen ihmisten kykyä tuottaa sitä väestölleen tarvitsemaansa ravintoa.

Osaamisen puute on yksi keskeinen tekijä mm. Afrikassa, samoin nykyiset markkinatalouden luomat pelisäännöt, jotka hyödyttävät lähinnä suuryrityksien omistajia ympäri maailman. Toinen on ihmisen oma lyhytnäköisyys suhteessa oman ympäristönsä vaalimiseen. Afrikan pohjoisosassa sijaitseva Sahelin alue on esimerkki tästä. Se on tullut tunnetuksi siellä usein toistuvista nälänhädistä. Aluella on välillä myös pitkiä kuivia kausia, jotka tällöin edistävät aavikoitumista. Väkimäärä alueella on kolminkertaistunut 1950-luvulta ja alkuperäiset kamelit ja gazellit on korvattu miljoonilla vuohilla.

Aavikoitumiselle herkällä alueella vuohet ovat karjana tuhoisa valinta, koska popsivat mennessään kasvillisuuden kokonaan kiskoessaan niitä juurineen ylös maasta ravinnokseen. Sahelin alueen aavikoituminen on siis pitkälti alueen asukkaiden omien toimien seurausta. Alueen kestävän kehityksen kannalta olisi asukkaiden itse ymmärrettävä omien toimiensa syy-seuraussuhteita ja pyrkiä omien elinolojensa paranemiseen tähtääviin ratkaisuihin. Nyt meneillään oleva ilmastonmuutos voi lisätä kuivuutta alueella ja vaikka ei lisäisikään, niin paikallisten ongelmien ratkominen estää parhaiten mahdollisia nälkäkuolemia tulevaisuudessa. Kokeiluilla vuohien aitaamisella on ruvettu saamaan lupaavia tuloksia Sahelin alueella.

Täältä Suomesta käsin tavallisen kaduntallaajan on ihan hiukan vaikeaa ymmärtää millä tavalla hallituksen kaavailemat massiiviset veronkorotukset globaalin ilmaston muutoksen torjumiseksi tulevat korjaan tällaisia ihmisen itsensä paikallisesti aiheuttamia omien elinolojen huonontumista jossain päin Afrikkaa. Hiilineutraali Suomi on hallituksen haavelistalla, että maailma pelastuu ja toimiksi tavoitteiden saavuttamiseksi on valittu kuluttajia ohjaava verotus.

Onkohan eduskunnassa tavoitteet ja toimintasuunnitelma asian suhteen ihan kohillaan..? Mitähän mahdetaan syödä, jos viljelyolot jostain syystä äkisti huononee globaalilla tasolla ratkaisevasti tuon hirvittävänä pidetyn hiilidioksidin takia? Ja millä rahalla? Joka puolella kun tuntuu nälkäisten määrä maailmalla kasvavan ja Suomeenkin tuodaan tällä hetkellä paljon eli tarvikkeita muualta.

Alueellinen paikallistuntemus pidemmältä ajanjaksolta auttaa kummasti myös selventämään laajempaakin kokonaiskuvaa asioista.

Tiedon pirstaloituminen monellakin eri tasolla on aikamme suurimpia haasteita ymmärtää mistä kaikesta voikaan olla kyse.

Historia on yksi parhaimmista lähestymiskulmista ymmärtää ilmastonmuutos ihmiskunnan näkökulmasta oikeanlaisessa perspektiivissä. Kerskakulutus ja kertakäyttökulttuuri kuluttavat luonnonvaroja yli resurssien ja kaikkien näiden kulutustuotteiden tuottamiseen kuluu huomattavan paljon energiaa myös ihan fossiilisten polttoaineiden muodossa. Kumpikohan jättää suuremman hiilijalanjäljen; työmatka-autoilu vai kaikki se turha krääsä, jota meille tuputetaan mainonnan avulla talouskasvun nimissä?

Ennenvanhaan käyttötavarat tehtiin kestämään. Ennenvanhaan puhuttiinkin käyttötavaroista tai tarvekaluista. Nykyään puhutaan kulutustuotteista. Nykyään kaikki hajoaa ennätysnopeasti; tuskin takuuaikaa ehtii umpeutumaan. Niin ne ajat muuttuu. Niinkuin esimerkiksi finanssijärjestelmä aikanaan muuttui vanhasta kultakantaan sidotusta nykyiseen virtuaaliversioon silloin aikanaan sotien jälkeen. Rahan käyttö ylipäätään maksuvälineenä yleistyi vasta esiteollisuuden ajoilta alkaen valtavirtaiseksi tavaksi käydä kauppaa. Ruotsin vallan aikana esimerkiksi oli vielä hyvin yleistä, että verot maksettiin kruunulle viljan muodossa.

Kansallismielisyys taas vastatuulessa? – Vasemmistomiljardööri George Soros jälleen vauhdissa

Maailmankuulu vasemmistomiljardööri George Soros on käynnistänyt uuden kampanjan kansallismielisyyttä vastaan. Davosin talouskokouksessa puhunut Soros kertoi sijoittavansa miljardi dollaria rahoittaakseen maailmanlaajuisen yliopistoista koostuvan verkoston perustamisen kansallismielisyyden leviämisen estämiseksi. Hän aikoo lanseerata kyseisen uuden projektin perustamansa järjestön, Open Societyn alaisuuteen nimellä Open Society University Network (OSUN) alaisuuteen.

Kyseinen miljardööri on luonut mittavan omaisuutensa usein hyvinkin kyseenalaisin keinoin. Hänet tunnetaan monissa piireissä paremmin piinkovana finanssialan keinottelijana, ja jolla hän on luonut mittavan omaisuutensa. Hänen suurimpiin ”urotöihin” luettaneen mm. Englannin Pankin kaatamisyritys shorttaamalla valuuttaa massiivisesti. Hän on myös mies Suomessa tapahtuneen pankkikriisin takan 1990-luvulla tekemällään keinottelulla, jälleen kerran vieraan valtion valuutalla.

Mies, joka omasta mielestään esiintyy maailmalla suurena hyvä tekijänä on häikäilemättömästi luonut omaisuutensa mm. yrittämällä kaataa pankkeja. Häntä ei yhtään tunnu kiinnostavan niiden valtioiden kansalaisten olot, joita tällainen ”mehevä” isku ison tilin tekemiseksi itselleen on aiheuttanut. Suomessa ainakin yhä vielä on kansalaisia, jotka silloin joutuivat hirvittävään velkakierteeseen edelleenkin kärsien tästä.

Hän on kunnostautunut myös siirtolaisuuden ja avoimien rajojen edistämisessä. Julkisuudessa on myös ollut paljon viitteitä siitä, että hänen rahoitusta löytyisi myös Eurooppaa kohdanneen siirtolaistulvan edistämisen tukemisessa taloudellisesti.

Siirtolaisuus ylipäätään luo juurettomuutta ja sen edistäminen tuntuu julmalta ja sydämmetyömältä.

Ihminen on pääsääntöisesti onnellisimmillaan omalla kotiseudullaan, eikä vieras kulttuuri tuntemattomien keskellä välttämättä tuo sitä arjen turvaa. Tutun yhteisön turvaverkko, omat tavat ja perinteet, kulttuuri ja kaikki ovat tärkeitä ihmisen henkisen hyvinvoinnin kannalta.

Asiasta tuppaa unohtumaan myös se jatkuvuuden katkeaminen, kun edesmenneet omaiset ja esi-isät ovat kaukana kotimaassa. Yhteenkuuluvuuden tunteeseen ja kulttuuriin kuuluu myös kunnioitus ja rituaalit suvun kuolleita kohtaan.

Juurettomat siirtolaiset ja pakolaisiksi ajetut ihmiset ovat helppo uhri monenlaiselle hyväksikäytölle ja riistolle. He ovatkin se paras ja luontaisin vastus suurina massoina kansallismielisyydelle ja sen vahvistamiselle itsenäisissä kansallisvaltioissa ympäri maailman.

Kun kansa puhaltaa yhteen hiileen, on ulkopuolisten toimijoiden hyvin vaikea päästä riistämään maata ja siellä asuvia ihmisiä.  

Kansallismielisyys yhteisen hyvän edistäjänä luo myös vaurautta kansan keskuuteen, kun on yhteinen tavoite ja yhtenäisyys. Tämä ei itsessään ole koskaan sulkenut ulos luontaista siirtolaisuutta maailmassa, jota on aina esiintynyt. Aina on ollut niitä ihmisiä, jotka ovat halunneet seikkailla tai lähteneet työn perään vieraisiin maihin.

Niin lukuisat ihmiset näistä maailmanmatkaajista ovat myös löytäneet itselleen sen oman uuden kansankodin vieraassa valtiosta. Myös heistä on monista tullut yhtä kansallismielisiä kuin kantaväestöstä. Jotkut ovat kuitenkin palaneet juurilleen takaisin kotimaahan, koska kotiseutuikävä ja se tuttuuden tunne on merkinnyt heille eniten henkisen hyvinvoinnin saavuttamisen osalta.

Kansallismielisyys on muutakin kuin syntyperään perustuvaa kansallista identiteettiä, eikä se välttämättä sulje ulos samanhenkisiä muualta tulleita ihmisiä.

Kansallismielisyys on myös ymmärrystä yhteishengestä jo ihan ihmisen perustarpeiden tyydyttämisen näkökulmasta. Se taloudellinen turva on tässä keskiössä. Siksi se edustaa ymmärrystä myös siitä, että yhteistyön yhteisen hyvinvoinnin eteen halutaan luoda se paras saavutettavissa oleva turva, niin perheille kuin yksilöille monenlaista riistoa ja hyväksikäyttöä vastaan.

Kansallismielisyyden vastakohtaa edustaa tietyssä mielessä juurettomuus, irrallisuus, muukalaisuus. Liberalismi – Ajatus vapaudesta ja maailmankansalaisuudesta onkin ehkä vain illuusio jostain.

Se on aika yksinäistä ja turvatonta olemista, kun ei ole sitä tuttua turvaverkkoa lähellä; perhettä, ystäviä. Ihmiset ympärillä ovat kaikki vieraita. Kielikin voi tuntua oudolta ja vaikeasti opittavalta. Yhteiskunnan rakenteet oikeusjärjestelmästä alkaen on outo ja ehkä myös pelottavan tuntuinen. Siksi voi tulla tunne, että ehkä on vaan parasta yrittää olla mahdollisimman pieni ja näkymätön, että ei joudu ongelmiin. Kun ei välttämättä ole ketään kehen turvautua muukalaisena vieraassa maassa.

Jokainen pidemmän reissun tehnyt omatoimimatkailua harrastanut tunnistaa tästä elementtejä ja siksi kotiin on ollut myös niin hieno tunne palata reissulta. Tuttuja kasvoja on ollut vastassa, sitä suomalaista ruisleipää on saanut maistaa taas pitkästä aikaa ja muutenkin kaiken tuttuus on tuntunut hyvältä ja antanut sen tunteet turvasta ja kodista, kiintopisteestä ja jatkuvuudesta.

Ketä sitten hyötyy siitä, että kansallismielisyyttä yritetään tukahduttaa, ja millä tavalla?

Kansallismielisyys ei todellakaan ole rinnastettavissa johonkin huonoon asiaan, ja jota vastaan pitää nyt perustaa jo jopa yliopistoja äänenkannattajaksi sen lakkauttamiseksi.  On myös älyllistä epärehellisyyttä yleistää kansallismielisyyttä esim. toisen maailmansodan aikaisiin tapahtumiin Saksassa.  Siellä kyseisen valtion johtoa edusti silloinen kansallissosialistien puolue.

Tästä syystä kyseistä poliittisena aatesuuntauksena kansallismielisyyttä edustavana aatteena pidetään joidenkin ihmisten mielestä lähinnä kansanmurhien edistäjänä maailmalla. (Tähänkin versioon kansallismielisyyden määrittelystä todellakin törmää aika ajoin.)

Putkinäkö on kova juttu..

Jännä kuitenkin, että niin lukuisat hirvittävät kansanmurhiin ja rikoksiin ihmisyyttä vastaan syyllistyneet valtiot saavat yhä edelleen jatkaa ikäänkuin mitään pahaa ei olisi koskaan tullut tehtyä.

Kansallismielisyys itsessään on pikemminkin tunnetta, välittämistä ja arvostusta kuin mitään muuta. Se ei myöskään tästä syystä ole puoluesidonnaista. Onhan kaikissa suomalaisissa puolueissa ainakin ollut kansallismielisyyttä osana agendaa. Kuinka ihmeessä muuten oltaisiin itsenäistyttyä tai voitettu Neuvostoliitto sotien aikana?

Ajattelu pahuudesta kansallismielisyyden yhteydessä osoittaa lähinnä syvää tyhmyyttä. Koko Euroopan ja Pohjolan hyvinvointi rakennettiin kansallismielisyydellä 1800-luvun vallankumousten jälkimainingeissa, kun kansat saivat tarpeekseen silloisista feodaaliyhteiskunnista, joita pyörittivät aikansa etuoikeutetut kuninkaalliset.

Sotamuseon pitkä taival Kruununhaassa tuli päätökseensä

Sotamuseo on toiminut Kruununhaassa vuodesta 1930 asti. 90 vuotta kestänyt museotoiminta Kruununhaassa päättyi tänään 20.12.2019 lipunlaskuun Maurinkadun toimipisteellä.

90 vuotta sotahistoriaa

Käsky Sotamuseon perustamisesta annettiin 25.11.1929, ja Sota-arkiston kellaritiloissa sijainneen museon avajaiset pidettiin 18.10.1930 Helsingissä Liisankatu 1:ssä. Aluksi Sotamuseo toimi Liisankadulla, mutta vuonna 1933 muutti Suomenlinnaan. Talvisodan alettua henkilöstö siirrettiin sotilastehtäviin, ja museon esineistöä varastoitiin ympäri Suomea.

Sodan jälkeen Sotamuseo oli hetken aikaa ilman tiloja. Tilanne muuttui vuonna 1949, kun Maurinkadun uusitut ja kunnostetut tilat saatiin käyttöön. Yleisö sai kuitenkin odottaa vielä hetken, sillä uudet tilat avautuivat kokonaisuudessaan vasta 1963.

Suomenlinnassa toiminta jatkuu yhä, mutta Maurinkadun toimipiste sulkee tänään ovensa viimeistä kertaa. Maurinkadulla sijainneet kokoelmat siirtyvät Vantaalle Museoviraston Kokoelmakeskukseen, ja samalla Maurinkadun henkilöstö siirtyy samaan rakennukseen jatkamaan töitä. Sotamuseolla on ennestään tiloja myös Tampereella ja Keski-Suomessa.

Sotamuseo vastaa maamme sotahistoriasta

Sotamuseo on Puolustusvoimien keskusmuseo ja samalla valtakunnallinen sotahistoriallinen erikoismuseo. Sillä on hallussaan yli 200 000 esinettä sotahistoriaan liittyen. Esineistöä on Ruotsin vallan ajoilta nykypäivään asti, mutta pääpaino on kuitenkin itsenäisyyden ajan esineistössä.

Sotamuseon tehtäviin kuuluu asettaa esille maamme sotahistoria. Tämä näyttäytyy erilaisten näyttelyiden muodossa, jotka sijaitsevat nykyisin Suomenlinnassa. Näyttelytiloina toimii tällä hetkellä Maneesi, Tykistömaneesi ja sukellusvene Vesikko.

Sotamuseo on myös aktiivinen julkaisutoiminnan suhteen. Sotamuseon julkaisusarjassa ilmestyy eri aihepiirejä koskevia teoksia, kuten eri aselajien historiaa kuvaavia kirjoja. Museo julkaisee myös vuosittain Sotahistoriallisen seuran kanssa yhteistyössä sotahistoriallista aikakausikirjaa.

Haastava muuttokuorma

Sotamuseon esineistön huomioon ottaen on muutto ollut vaikea esineiden koon ja painon takia. Museonjohtaja Harri Huusko kertoo muuton olleen erityinen verrattuna toimistomuuttoon, juurikin siirrettävän materiaalin osalta. Suuri työ on myös tehty kirjanpidon suhteen.

– Museomuutto poikkeaa tavallisesta toimistomuutosta ennen kaikkea siirrettävän materiaalin osalta. On hyvin herkästi särkyviä taide-esineitä, suurikokoisia yli 3 metrisiä patsaita, satojen kilojen painoisia ammuksia, tykkejä, panssareita, arvoesineistöä, aseita jne. Yksittäispakattavaa tavaraa on paljon, Huusko kertoo.

– On myös ollut tärkeää, että aineistoa on voitu inventoida ja tehdä tarvittavat merkinnät ja kirjaukset, jotta esineistö on myöhemminkin löydettävissä. Lähtötilanne huomioon ottaen kaikki on sujunut aivan erinomaisesti, vaikka inventointia ja luettelointia riittää pitkälle tulevaisuuteen, hän jatkaa.

Muutossa on myös ollut positiiviset puolensa.

– Raskaan prosessin hyvänä puolena on tietysti, että esineistö on tullut entistä tutummaksi, Huusko sanoo.

Vahva yhteistyö toi korvaamatonta apua

Muuttoa on tehty jo useampi vuosi, mikä on tietysti vaikuttanut työntekijöiden arkeen. Huusko kiittää työntekijöitään suuresta työpanoksesta.

– Täytyy antaa täysi tunnustus väen venymiselle ja osaamiselle. On ollut ilo nähdä, kuinka aloitteellisesti henkilöstö on toiminut ja miten sitoutunutta henkilöstö on ollut haasteellisen tehtävän suorittamisessa, kiittää Huusko.

Henkilöstön lisäksi Huusko haluaa kiittää myös yhteistyökumppaneita ja muita osallisia vahvasta suorituksesta.

– Muuttopäällikkömme Anssi Saari, Toni Tuupanen ja Lauri Haavisto ovat hienosti vastanneet töiden organisoinnista tahoillaan. Lisäksi kiitokset kuuluvat Lainalaatikko Oy:lle, PrimaArtille, Museovirastolle, MPKK:n johdolle ja esikunnan eri osille, PV:n Logistiikkalaitoksen esikunnalle, Pääesikunnalle, Kaartin Jääkärirykmentille, Puolustushallinnon Rakennuslaitokselle, Senaatti-kiinteistöille, Suomenlinnan hoitokunnalle ja Merisotakoululle. Näissä organisaatioissa kymmenet eri alojen ihmiset ovat tehneet tämän operaation mahdolliseksi.