Lapsilla on oikeus turvalliseen lapsuuteen ilman aikuisten ongelmia

Yhteiskunnallista keskustelua seuratessa nousee väistämättä tuon tuostakin mieleen, että yritetäänkö lapset ottaa mukaan välineeksi käynnissä olevaan poliittiseen valtataisteluun? Retoriikka käy koko aika lasten oikeuksien puolesta, mutta onko se tärkein niistä unohtunut? Se turvallinen lapsuus ilman aikuisten huolia.

Ympäristöministeriö julkaisi 11.11.2019 kansalaisille suunnatun kyselyn koskien ilmastolain uudistusta.

Kysely ilmastolain uudistuksesta löytyy täältä.

Testin lopussa kysytään vastaajilta muutamia henkilökohtaisia kysymyksiä, joihin voi halutessaan vastata. Yksi näistä on ikä, joka on “haarukoitu” 0-6 vuotta, 7-17 vuotta alkaen ja ylöspäin.

Lasten oikeuksista todetaan yleisesti, että lapsella on oikeus olla lapsi ja, että lapsen oikeudet ovat aikuisten velvollisuuksia.

Suomessa lapsien ja nuorten oikeuksista poliittisella kentällä huolehtii lapsiasiavaltuutettu. Hän toimii yhteiskuntapoliittisena vaikuttajana vieden lapsia koskevia asioita eteenpäin päättäjille tehtävänään edistää yhdessä muiden samankaltaisten toimijoiden kanssa lapsen edun ja oikeuksien toteutumista yhteiskunnassa.

Lapsilla itselläänkin on luonnollisesti oikeus osallistua ja kertoa mielipiteitään kaikenlaiseen yhteiskunnalliseen keskusteluun liittyvissä asioissa oma ikään liittyvä kehityksen taso huomioiden. Lukutaidoton pikku taapero (0-6 vuotias) tuskin on oikea kohderyhmä lakimuutosta koskevassa kyselyssä.

Vuonna 2018 teetettiin kysely ilmastonmuutoksesta 15-29 vuotiaille nuorille nimeltä Nuorisobarometri. Kyselyllä haluttiin kartoittaa kuinka huolissaan nuoret ovat omasta tulevaisuudestaan.

Lapsilla ja nuorilla on myös oikeus puhtaaseen ja elinkelpoiseen ympäristöön. Kyselyssä kävi ilmi, että huoli elinkelpoisesta maapallosta nuorten joukossa on selvässä kasvussa. Vastuun ottaminen ja toimiin ryhtyminen on kuulunut perinteisesti aikuisille ja päättäjille. Mikä yhteiskunnassa on pielessä, kun alaikäiset nuoret kuten esim. Greta Thunberg joutuvat osoittamaan päättäjille mieltään elinkelpoisen ympäristön puolesta taistellessaan näin oikeudestaan hyvään ja turvattuun tulevaisuuteen? Samaahan on tehty jo sukupolvien ajan mm. lukuisien huolestuneiden luonnonsuojelijoiden toimesta.

 

 

Vaihtoehtobudjettien esittelyviikot käynnistyivät – Vallan vahtikoirat pääsivät pisteyttämään

Oppositio on kunnostautunut julkaisemaan kukin omat vaihtoehtobudjettinsa kritisoiden samalla kovaan ääneen Rinteen hallituksen tekemää budjettia. Tämän jälkeen on mediat olleet täynnä puolesta ja vastaan argumentteja kolumneineen ja asiantuntijalausuntoineen. Ja seuraavaksi sitten rynnätään niitä YLE:n galluppeja jännäämään, että kuka onnistui tehtävässään parhaiten.

Monet yhteiskunnan tukirakenteista ovat romahtamisen partaalla. Lastensuojelusta löytyy järkyttäviä epäkohtia, etenkin huostaanoton puolella. Näille epäkohdille ei ole edelleenkään tehty mitään lupauksista huolimatta. Samoin on vanhusten hoivan laita. AVI:lta tulee jatkuvasti julkisuuteen lisää kertomuksia kauhistuttavista heitteillejätöistä ja väärinkäytöksistä. Tätä epäkohtaa yrittävät puolueet nyt hallituksessa epätoivoisesti laastaroida sillä lakipykälällä hoitajamitoituksesta.

Mitä yksi lakipykälä tulee muuttamaan, jos rahoja kuntatasolla ei ohjata vanhustenhoitopalveluihin? Miten hallitus kuvittelee, että joku “korvamerkitty” taloudellinen tuki aidosti ohjautuisi oikeaan osoitteeseen? Sitäpaitsi eihän autoilijoiden polttoaine- ja muita autoiluun liittyviä veroja voinut Sipilän hallituksen mielestä ylipäätään korvamerkitä teiden korjausvelan lyhentämiseen.

Kuntatasolla kuntien johtajat tekevät kukin oman budjettinsa, jossa päätetään mihin kunnan verotuloja käytetään ja kuinka paljon. Kunnat ovat myös niitä, jotka käytännössä solmivat ne sopimukset yksityisten palveluntarjoajien kanssa. Kilpailutuksen voittaneen palveluntarjoajan lupaukset palveluiden tason toteutumisen osalta voidaan sopimuksen teon yhteydessä varmistaa kirjaamalla siihen esim. sanktioita palvelulupauksien rikkomisista. Vastaavaa on yleisesti käytössä mm. rakennusalalla. Onko sitä vanhustenhoitioalalla, on epäselvää?

Jos mietitään hyvinvointipalveluiden kehitystä yhteiskunnassa pidemmällä aikavälillä tarkasteltuna, niin niistähän on kaikista tasaisesti vaan leikattu jo pitkään, vaikka kulloinkin vallan kahvassa istunut hallitus on julkisuudessa aina välillä kehuskellut miten Suomen talous kasvaa kohisten. Tästä huolimatta on ollut tarvetta leikata hyvinvointipalveluista milloin mitäkin vuodesta toiseen. Näön vuoksi on aina muistettu pitää kovaa meteliä julkisuudessa niistä tulevista “vappusatasista“, jotka sitten maalisuoralla on joko kuopattu tai kutistuneet lähes olemattomiin.

Päätöksenteko eduskunnassa alkaa lähinnä muistuttamaan jo jotain huonoa komediaa. Istuvat siellä vuodesta toiseen syyttelemässä toinen toisiansa tehdyistä huonoista päätöksistä, ja samalla paistattelemalla oman ideologiansa paremmuuden sädekehässä. Retoriikka on eri puolueilla paikoin hyvinkin sliipattua ja korkealentoista, että saisivat mahdollisimman paljon huomiota omaksi osakseen. Tämän jälkeen kopin asioista ottaakin yleensä seuraavaksi mediat, jotka sitten “pisteyttävät” ja ruotivat sen annetun esityksen. Sen jälkeen alkaa usein se uhriutumisten ja selittelyjen kierros medioissa niiden kansanedustajien osalta, jotka sillä kertaa saivat julkisuudessa ne huonoimmat arvosanat.

Kansalaiset pyörittelevät silmiänsä kasvavan ihmetyksen vallassa seuratessaan vuodesta toiseen tätä touhua, jossa eduskunnasta laukkaa lauma “mielipidemannekiineja” tasaisin väliajoin medioiden eteen saadakseen ne kulloinkin toivomansa irtopisteensä julkisuudesta, että seuraavat gallupit sitten näyttäisivät suopeita lukemia sille omalle puolueelle.

No, entäs sitten ne vallan vahtikoirat? Keitä he oikeasti ovat?

Suomen perustuslaissa todetaan, että:
“Valtiovalta Suomessa kuuluu kansalle, jota edustaa valtiopäiville kokoontunut eduskunta.”

Mediat julkaisevat monenlaista tietoa ja mielipiteitä uutisoidessaan asioista.
Kun rivikansalainen oman lähiönsä kahvilassa kertoo ystävälleen asioita, välittää hän myös silloin eteenpäin tietoa ja mielipiteitä.

Suomen journalistiliitto toteaa medioiden roolista mm., että:
“Sananvapaus on demokraattisen yhteiskunnan perusta”

Ketkä sitten ovat sitä kansaa?

Palkansaajat, yrittäjät ja toimittajat, vai ne huostaanotetut lapset, heitteillä olevat vanhukset, syrjäytyneet nuoret, työttömät ammatti-ihmiset, köyhät lapsiperheet ja eläkeläiset?
Vai ollaanko kaikki samassa veneessä?

 

Milloin asiasta järjestetään kansanäänestys ja julkinen keskustelu? – Itsenäinen Suomi vai provinssina EU-Liittovaltiossa?

Sulkemalla ulos keskustelusta epämiellyttävät soraäänet tai teeskentelemällä, että niitä ei ylipäätään ole, on se demokratian kannalta hyvin kyseenalaista toimintaa. Hallituskauden alkutaipaleella päästi pääministeri Antti Rinne julkisuudessa suustaan, että “Me olemme EU” vastauksena Perussuomalaiselle jostain keskinäisestä suukovusta. Mikähän tässä julkilausumassa oikein olikaan päässyt unohtumaan? Kirjaus perustuslaissa? Oikeus eriävään mielipiteeseen? Mikä?

Asiaa sietää pohtia, koska kyllä “me” vaan edelleen olemme täysivaltainen tasavalta nimeltä Suomi, joka on vain jäsen EU-nimisessä tulli- ja kauppaunionissa; itsenäinen maa, jossa hallituksen kuuluisi edistää Suomen kansan hyvinvointia.

Nyt hallituksessa ollaan etupäässä huolissaan kolmansien maiden kansalaisten taloudellisesta hyvinvoinnista ja turvallisuudesta, sekä sijoittajien tuotto-odotuksista. Oman kansan hyvinvointi on ilmeisesti pelkkiä numeroita tilastoissa, jotka eivät kerro norsunluutornissa viihtyville puolueiden edustajille näköjään mitään arjen todellisuudesta. Äärimmäisessä köyhyydessä elävien ihmisten osuus tuntuu olevan vain numeerinen tilasto muiden joukossa. Mutta entäpä jos tämä ns. yhteiskunnan kerma, eli kansanedustajat, jotka nostavat lihavia liksoja omiin tarpeisiinsa joutuisivat kohtaamaan kaikki nämä äärimmäisessä köyhyydessä elävät suomalaiset kasvotusten yhdellä kertaa? Löytyisikö sitten edes empatiaa ja ymmärrystä, tai todellista kykyä ryhtyä niihin tarvittaviin päätöksiin näiden ihmisten auttamiseksi; oman kansan auttamiseksi?

Hallituksella ei näytä olevan mitään todellista kosketusta tavallisten ihmisten arkeen. Siellä lähinnä perustellaan asioita todeksi kunkin puolueen kansanedustajan henkilökohtaisen vakaumuksen pohjalta, joka voi perustua esim. vääristyneeseen käsitykseen globaalista hyvinvoinnista ja maailmanrauhasta. Tällä vääristyneellä käsityksillä ja sosiaalisella kokeilulla on jo tähän asti ollut ihan hirvittävä hintalappu Suomen kansalle.

Se valtava tulonsiirtojen määrä tulli- ja kauppaunionille nimeltä EU koko jäsenyyden ajalta on jatkuvien veronkorotusten ja leikkauspolitiikan juurisyitä. Hyötyjä tällaisesta tulli- ja kauppaunionista ovat etupäässä kaikki ne yritykset, jotka käyvät kansainvälistä kauppaa. Toinen ryhmä on se koko hyväpalkkainen virkakoneisto meppeineen, joka pyörittää koko touhua. Ja maksajina tälle kaikelle ovat suomalaiset veronmaksajat. Toinen keskeinen rahareikä on epäonnistunut yhteisvaluuttakokeilu.

Palkkojakin on lähes koko jäsenyyden ajan lähinnä poljettu, ja huolella suhteessa mm. elinkustannusten nousuun.  Tilastoista näkyy varmaan riittävän selkeästi koko jäsenyyden aikainen palkkakehitys Suomessa varsinkin matalapalkka-aloilla. Lisäksi taantumassa ei yksittäiselle valtiolle jää muuta liikkumavaraa kuin veronkorotukset ja leikkauspolitiikka. Ja nyt sitten kaikkein kärkkäimmät Federalistit ovat viime aikoina kaiken lisäksi ruvenneet puhumaan vuolain sanankääntein julkisuudessa liittovaltion hyvistä puolista. Eli lisää byrokratiaa ja veroja kansalle maksettavaksi samalla kun halutaan viedä se itsemääräämisoikeus kansalta lopullisesti pois. Tätäkö varten meillä lepää sankoin joukoin hyviä suomalaisia sodassa kaatuneita sankarihaudoissa?

Jos hallitus perustaisi päätöksentekoa todelliseen tilastoista ja esim. valtion tilinpidosta saatavaan tietoon, luulisi jo tässä vaiheessa viimeistään hälytyskellojen soivan, koska seuraava finanssikriisi on jo ovella. Vai onko tässäkin taas tarkoitus käydä kansan taskulla ja lapata ne viimeisetkin verorahat sitten jonkun konkurssikypsän pankin pelastamiseksi niinkuin 1990-luvulla tehtiin?

On se vaan jännä miten ne eri maiden väliset kulttuurierot jo ihan Euroopan tasolla näkyvät tässäkin yhteydessä. Islanti päätti vuoden 2008 finanssikriisin tiimellyksessä pitää aidosti huolta omasta kansasta ja heidän eduista, kun päättivät antaa konkurssikypsien ja holtitonta taloudenpitoa harjoittaneiden yksityisten pankkien kaatua sen sijaan, että olisivat käyneet veronmaksajien taskuilla. Islantilaisilla taitaakin mennä taloudellisesti nykyisin jo varsin hyvin päästyään tällä tavalla hyvin jaloilleen silloisen finanssikriisin jäljiltä.

Miksi Suomessa ei käydä avointa julkista keskustelua näistä koko kansakuntaa koskettavista keskeisistä asioista?

Usko itsenäiseen Suomeen ja kansallisvaltioon EU-Liittovaltiota vastaan on vakaumus ja mielipide sen paremmuudesta suhteessa nykyiseen vallassa olevaan poliittiseen federalistiseen aatesuuntaukseen, joka haluaa hävitää kansallisvaltiot ja korvata sen liittovaltiolla. Oikeusvaltiossa luulisi olevan mahdollista käydä kaikenlaisista asioista avointa ja julkista keskustelua? Tähän asti julkinen keskustelu näkyy tämän aiheen tiimoilta keskittyneen lähinnä pohdintoihin Liittovaltion eduista.

Kun huolestunut kansalainen lähestyi kirjeellä sisäministeriötä alkoi häkellyttävä tutustuminen viranomaisten maailmaan

Kirje oli osoitettu sisäministeriön kansliapäällikkö Ilkka Salmelle. Kysymykset olivat yksiselitteisen yksinkertaiset. Viikon sisällä tapahtui kuitenkin jo heti kaksi kulmakarvoja kohottavaa asiaa. Ensinnäkin kirjeeseen vastattiin varsin liukkaasti Rajavartiolaitokselta ja Salmi itse kertoi julkisuudessa palaavansa Brysseliin.

Kaksi viatonta kysymystä: “Aikooko Suomi palauttaa sisärajatarkastukset ja jos aikoo, niin milloin?” Kysymyksien perustelut olivat samat kuin mistä esimerkiksi Tanska jo on palauttanut sisärajatarkaset Ruotsin vastaiselle rajalle. Tanska kyllästyi ilmeisesti siihen, että Ruotsin kaupunkisota rupesi leviämään Tanskan puolelle, ja haluaa nyt turvata tanskalaisten turvallisuuden ennalta estävillä rajatarkastuksilla tältä kasvussa olevalta väkivallalta ja rikollisuudella, joka on tunnusomaista vakavalle järjestäytyneelle rikollisuudelle ympäri Eurooppaa. Olihan Suomessakin jo viime kesänä useampia samankaltaisia episodeja, etenkin Etelä-Suomessa.

Selvittely Rajavartiolaitoksen kanssa tuotti vielä lisää hämmennystä ja ihmettelyä. Sieltä todettiin, että mitään tämän kaltaisia turvallisuusuhkia Suomessa ei ole.
Kukahan tällaisiin johtopäätöksiin oikein on päätynyt, että Suomessakin kasvussa oleva järjestäytynyt rikollisuus, sekä Ruotsin puolelta hiljalleen tänne päinkin leviävä kaupunkisota ei olisi keskeinen uhka kansalaisten turvallisuudelle ja hyvinvoinnille?

Pohditaampa hetki kaikkea turvallisuuteen liittyvää analysoitavaa dataa, josta saadaan sitä aiheeseen liittyvää tilannekuvaa. Europol on tuottanut ajantasaista tietoa jäsenvaltiolle jo pitkään, jotta jäsenvaltiot voisivat reagoida näihin ennalta estävästi rikollisuuden torjumiseksi ja maan sisäisen turvallisuuden varmistamiseksi. Rajavartiolaitoksen lisäksi on ainakin Poliisin, Tullin, KRP:n ja Supo:n monenlaista tilastoa, selvitystä ja tietopakettia ja vielä vino pino erilaisia työryhmiä siihen päälle tuottamassa analyysejä. Eli tietoa tilannekuvasta Suomen turvallisuuden osalta todellakin on erittäin kattavasti saatavilla jo ihan julkisestikin.

Kun näitä hienoja selvityksiä, kannanottoja, erilaisia huomioita ja laadittuja toimintasuunnitelmia kahlaa läpi, törmää keskeisesti kahteen asiaan. Usein on kyse todella pitkistä selonteosta; eli materiaalin määrä on valtava. Toinen seikka on, että paperilla kaikki näyttää selkeältä ja hoidetulta, mutta se todellinen toteutus näkyy ontuvan välillä kyllä pahemman kerran.

Sisäministeriön sivuilla kerrotaan miten EU:n ulkorajavalvontaa yritetään kehittää, ja miksi.
Se on otsikoitu: “Tehokas ulkorajavalvonta on Schengen-alueen vapaan liikkuvuuden edellytys“.
EU:n ulkorajavalvonta ei ole toiminut asianmukaisesti enää moneen vuoteen, jos ollenkaan. Ja se kuitenkin oli ja on yhä edelleen edellytys rajatarkastusten luopumisesta. Päättäjillä ei näköjään ole juolahtanut mieleenkään, että kuuluisi mennä “kansalaisten turvallisuus ensin“-ajatuksella. Eli rajavalvonta käyttöön, ja sitten rakentelemaan kuntoon sitä ulkorajavalvontaa olisi oikea marssijärjestys. Koska siinähän voi mennä vaikka vuosikymmeniä puuhastellessa sitä ulkorajavalvontaa kuntoon.

Tutkimusretki erilaisten selontekojen ihmeelliseen maailmaan jatkuu ja kohdalle osuu Juha Sipilän hallituksen selonteko sisäisestä turvallisuudesta. Siinä kerrotaan mm. miten poliisiin kohdistuvat leikkaukset tulevat huomattavasti huonontamaan poliisin mahdollisuuksiin vastata heille määrättyihin tehtäviin ja, että kipurajoilla mentiin jo silloin. Siitä huolimatta riitti Sipilän hallituskaudella rahaa kuitenkin moneen muuhun kohteeseen lapattavaksi ämpärikaupalla, mutta kansalaisten turvallisuudesta oltiin kyllä näköjään valmiita tinkimään, koska ajatus oli, että piti sopeuttaa ja tehdä niitä rakenneuudistuksia. Yksi kuvaava esimerkki jälleen siitä miten asiat näyttää hoituvan hienosti paperilla löytyy tästäkin selonteosta:

“Kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneet turvapaikanhakijat on palautettava nopeasti ja tehokkaasti. Hallituksen turvapaikkapoliittisen toimenpideohjelman mukaisesti kielteisen päätöksen saaneille perustetaan palautuksiin keskittyviä yksiköitä minimipalveluin.”

Näitä kielteisen päätöksen saaneita turvapaikanhakijoita kuljeksii kuitenkin vielä tänä päivänäkin vapaana ympäri Suomen.

Internetin ihmeellisestä maailmasta osuu matkan varrella kohdalle myös sellainen kuin Turvallisuuskomitea. Onko kukaan koskaan edes kuullut, että Suomessa on tällainenkin taho? Komitean kokoonpanosta päätelleen siellä ainakin luulisi olevan tilannekuvaa varsin kattavasti saatavilla järjestäytyneen rikollisuuden uhkakuvista Suomen sisäiselle turvallisuudelle?

Asiat saattavat varmaankin näyttää paperilla milloin miltäkin, riippuen siitä mistä näkökulmasta ja mitä asiakokonaisuutta milloinkin tarkastellaan.

Jos esimerkiksi maan sisäistä turvallisuutta arvioivat tahot eivät syystä tai toisesta juurikaan paneudu esimerkiksi Europolin raportteihin kattavan kokonaiskuvan saamiseksi, niin miten ihmeessä sitten todellista tilannekuvaa silloin sieltä toimiston kirjoituspöydän takaa oikein kyetään luomaan? Europolista on varoiteltu järjestäytyneen rikollisuuden räjähdysmäisestä kasvusta unionin alueella jo pitkään vapaan liikkuvuuden luodessaan sille otollisen kasvualustan. Julkisuudessa Europolin raporteista ei ainakaan ole isommin kannettu huolta.

Yleiseen turvallisuuteen ja järjestykseen liittyviä uhkia peilataan varmaankin monessakin monessa mielessä Ruotsin tilanteeseen. Myös siitä näkökulmasta, että täällä on asiat vielä toistaiseksi ainakin paremmin. Onhan se näinkin. Suomessahan kaupunkisota on vasta alkamassa, mutta Ruotsissa se on jo lähtenyt lapasesta.

Kun tätä ilmeistä järjestäytyneen rikollisuuden aiheuttamaa turvallisuusuhkaa ja sen vähättelyä ihmettelee, tulee väistämättä mieleen Tanskan päättäjien tapa ottaa vastuuta oman maansa turvallisuudesta ja aloittaa rajavalvonta Ruotsin vastaisella rajalla. Miksi ihmeessä ei Suomessa toimita samoin? Vai halutaanko odottaa kunnes täälläkin kaupunkisota ensin lähtee lapasesta? Sekin voi olla vielä edessä.

Jokin asia turvallisuustilanteen hahmottamisen osalta tuntuu ontuvan päättävällä taholla, koska turvallisessa yhteiskunnassa poliisin ei esim. tarvitsisi pelätä vastaavassa määrin oman turvallisuutensa ja henkensä puolesta toimiessaan esim. kenttätehtävissä. Olihan se hienoa huomata, että Poliisiylijohtaja Seppo Kolehmainen huolehtii poliisien työturvallisuudesta esitellessään tiedotustilaisuudessa hiljattain poliisien uutta päivitettyä suojavarustusta, jotta poliisit kykenisivät kohtaamaan muuttuneen turvallisuusympäristön asettamat haasteet oman työturvallisuutensa näkökulmasta.

Eri viranomaiset aina eduskuntaa myöten viljelevät myös ahkerasti sisäiseen turvallisuuteen liittyen ihmeellistä termiä: “turvallisuuden tunne”. Sillä ei kuitenkaan ole mitään tekemistä raporteista ja tilastoista saatavan turvallisuuteen liittyvän todellisen tilannekuvan kanssa. Kylmää faktaa on, että kun rikostilastot kasvavat, uhkakuvat pahenevat, rikoksia jätetään tutkimatta, tehtäviä priorisoidaan ja poliisien määrä ei vastaa tarvetta; niin tämän kaltaisista asioista käy ilmi, että tällainen kehityssuunta ei kuvasta enää normaalia, turvallista yhteiskuntaa. Eikä tunteilla tässä yhteydessä ole mitään tekemistä asian kanssa. Tilastot puhuvat sitä omaa karua kieltään. Turvallisuuden tunteeseen voi esim. vaikuttaa vaikka hylätyksi tulemisen pelko tai pimeät syysillat, ja näitä nyt tuskin tilastoidaan maan sisäiseen turvallisuuteen liittyvissä yhteyksissä.